Veitsenterällä viiltävin mielin

Tänään on se päivä.

En tiedä kuinka paljon olen teille suunnitelmistani kertonut,

mutta tarkoituksena oli siis tehdä itsemurha yhessä ystäväni kanssa.

Meillä kummallakin on tänään synttärit...

Sen takia siis tämä päivä.

Kirjoitamme tätä nyt yhdessä.

Me tutustuimme puolisen vuotta sitten toisen blogini kautta,

ja sielunsiskous kävi heti ilmi.

Taistelimme elämää vastaa ensin yksinämme,

kunnes päädyimme tulokseen,

että miksemme tekisi sitä yhdessä?

Se oli varmaan elämäni parasta aikaa,

kun saimme yhdessä suunnitella hautajaisiamme ja viimeistä päiväämme.

Viimeiset vaatteet, viimeiset ruuat, viimeiset sanat ja teot.

Yhdessä käsi kädessä putoaisimme loputtomaan uneen.

Jossain vaiheessa suunnitelmamme tuli kuitenkin ilmi,

ja päätimme vaihtaa päivämäärää.

Ennen vai jälkeen kesän?

En tiedä miten ja miksi ja milloin päädyimme tähän,

mutta ainakin tänään suunnitelmamme on pysyä elossa.

Sattuu kirjoittaa tätä.

Sattuu elää.

Tänään piti olla se päivä kun facebook-seinämme täyttyy ensin synttärionnitteluista,

ja sen jälkeen samana päivänä myöhemmin surunvalitteluista ja kaipuuviesteistä.

Tämä kirjoitus olisi voinut olla viimeisemme.
Olisimme jättäneet teille hyvästit...

Tänään aiomme käydä heti ensitöiksemme ostamassa tupakkaa ja viinaa,

ja sen jälkeen menemme fiilsitelemään ja muistelemaan entisiä suunnitelmiamme.

Sillalle, katolle, juna-asemalle, jonnekkin.

Ja kyllä, näin paljon me kummatkin yhä janoamme kuolemaa,

että nautimme pahassa olossa rypemisessä.

Tämä päivä oli kai vain huono valinta.

Tiedämme molemmat,

että jonain päivänä toteutamme suunnitelmamme,

mutta emme vielä tänään.

Vittusaatana.

Harmi vaan, että synttärit kuluvat tänä vuonna,

ja ehkä seuraavinakin vuosina miettien,

että tänä samaisena päivänä olisin voinut maata haudassa.

Unelma, jonka me vielä saavutamme.

Minä

Milloin minusta tuli pessimisti?

Tiedän tarkan vastauksen, vuoden, päivämäärän ja kellonajan,

mutta silti haluan esittää itselleni sen saman kysymyksen.

Miksi ja milloin?

En tahdo uskoa totuutta.

Pieni tyttö, minä vastaan maailma.

Muistan niin elävästi sen ajan,

kun kuvittelin muuttavani maailmaa.

Hali sinne, pusu tänne.

Rakkauta kaikille niin sodat saavat loppunsa.

Uskon kai siihen yhä edelleen,

mutta olen liian väsynyt taistelemaan maailmaa vastaan.

Unohdin yhden tärkeän seikan.

En tiennyt,

että on mahdollista taistella myös itseään vastaan.

Se muuttaa kaiken.

Kaikki menettää merkityksensä vain sen takia,

koska minä olen minä.

Vaikka pystyisin sormia napsauttamalla lopettamaan maailmasta sodat,

nälänhädän, köyhyyden ja ympäristön tuhoutumisen,

ei se silti merkitsisi minulle enää mitään.

Tekisin sen muiden vuoksi,

mutta en enää itselleni.

Mikään ei ole hyvin minun maailmassani.

Tämä maapallo on minun,

ja kaikki ihmiset täällä ovat minun.

Käyttäydyn, kuin omistaisin kaiken.

Olen vastuussa joka ikisestä murhasta,

ja joka ikisestä raiskauksesta.

En tarkoita että olisin mikään Jumala,

koska sain itseni juuri kuulostamaan siltä,

että pidän valtaani suurempana kuin se todellisuudessa onkaan.

Olen vain ymmärtänyt etten minä riittänytkään maailmalle.

Minun maailmassani kaikki on hyvin,

ja koska en pystynytkään luomaan kukkamerta ympärilleni,

en tahdo elää täällä enää kauaa.

Teidän elämänne merkkaavat enemmän,

te muut näette maailmassa enemmän järkeä kuin minä.

Annan teille mahdollisuuden rakentaa pilvilinnoja,

toimisivatpa ne sitten tai ei.

Mutta minä.

Miksi tuhoaisin maailmaa olemalla elossa?

Harmaa tuhkapilvi saastuttaa teidänkin ilmaanne,

ja tukehduttaa minua sitäkin enemmän.

Valoa ei ole olemassa.

Siis minun elämässäni.

Enää.

Complicated

Perjantaina mun pitäisi kuolla.

Perjantai on se laskettu aika.

Tämän blogin alussa en voinut kuvitellakaan,

että olisin peruuttanut suunnitelmani.

Tuntuu hyvin hyvin haikealta..

Mulla on tosi ikävä mun suunnitelmiani.

Kun tiesin kuolevani, se oli ainoa asia mikä auttoi jatkamaan.

Nyt musta tuntuu ettei ole mitään syytä edes yrittää elää normaalisti,

kun kaikki on niin paskaa kuitenkin.

Eikä tälle helvetille tule ikinä loppua.

Minä voisin olla parhaimmillaan kirjoittamassa jäähyväiskirjeitä,

suunnittelemassa omia hautajaisiani,

viimeisiä sanojani ihmisille, viimeisiä vaatteitani,

viimeiset aterioitani.

Kaikki voisi olla ohi perjantaina.

Tosin, tiedän että äiti on järjestämässä mulle yllätyssynttäreitä.

Miettikää, kun äiti ja kaikki vieraat olisivat meillä,

olisi kakkua ja lahjoja,

18-vuotis synttärikortteja ja paljon onnentoivotuksia.

Ovikello soi ja kaikki odottavat minua,

mutta sen sijaan sisään astuukin kaksi poliisia,

pyytäen äitiäni tunnistamaan katolta tipahtaneen tytön vartalon.

Mä olen luvannut pysyä elossa läheisteni vuoksi,

mutta en aio valehdella enää kenellekkään.

Olen ilmoittanut vanhemmilleni ja ystävilleni,

että tekisin itsemurhan jos saisin päättää.

En halunnut enää salata sitä asiaa,

koska mua suoraan sanoen vituttaa kun mua pakotetaan elämään.

Ehkä ne jossain vaiheessa huomaavat,

että on vain parempi laskea irti ja päästää mut menemään?

Mun sisällä on pelkkää vihaa.

Vaikka mulla onkin meneillään tällä hetkellä kaksisuuntaisen nousukausi,

niin silti edelleen haluaisin kuolla.

Se halu ei johdu masennuksesta, nyt on sekin todettu.

Voisin tappaa itseni vaikka olen onnellinen.

Mä myös mietin,

että olisikohan kuolemani helpompi hyväksyä jos se ei olisi itse aiheutettu?

Jos vahingossa ajaisin kolarin tai jäisin auton alle,

tai polttaisin keuhkoni tupakalla puhki?

Miksei kukaan ymmärrä että minä haluan kuolla?

i'm living on such sweet nothing

En tiedä mikä vittu mun pääni sisällä on vikana.

Mä vaan rakastan kuolemaa,

ja vihaan ihmisiä.

Oikeastaan, olen välinpitämätön ihmisiä kohtaan.

Rakkauden vastakohtahan ei ole viha,

vaan välinpitämättömyys.

Mä vain haluan kuolla.

Teen elämäni tahallani niin vaikeaksi,

etten edes vahingossakaan haluaisi yrittää elää.

En vain jaksa yrittää.

Kesä edessä, mitä sitten?

Se vain masentaa enemmän.

Joudun olemaan pitkillä housuilla ja paidoilla koko kesän.

Yksin kotona lihoamassa ja masentumassa.

Viiltelemässä ja kuolemassa.

En vain jaksa tätä paskaa enää.

Ymmärrättekö,

en jaksa.

Viime päivät ovat olleet täyttä helvettiä,

ja etenkin tänään, nimipäivänäni.

Aina silmän välttäessä olen ollut tappamassa itseäni,

milloin hukuttautumassa viinilasiin,

milloin hyppäämässä parvekkeelta,

ja milloin viiltämässä ranteitani auki leipäveitsellä.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

En jaksa.

Vittusaatanahelvettiperkelejumalauta.

Lääkkeiden väärinkäyttäjä

Yli puoleen vuoteen mua ei ole uskallettu jättää yksin kotiin,

edes yhdeksi yöksi.

Muttä nyt, mä saan olla 3 yötä ilman mun vanhempia.

Tai no, ekana yönä meen iskälle, toisena siskolle ja kolmantena kaverille.

Mutta perjaatteessa...

Äiti jätti mulle neljän päivän ajaksi lääkkeitä.

Masennuslääkkeet, ahdistus- ja unilääkkeet.

Mulla on paha tapa jemmata lääkkeitäni,

kun joku ei ole vahtimassa.

Mun äiti annostelee mun lääkkeet aina,

ja myös vahtii että syön ne.

Mutta se ei koskaan tarkasta nielaisinko ne.

Poskeen vaan ja takaisin purkkiin.

Jos lasketaan yhteen kaikki tällä hetkellä omistamani lääkkeet,

mulla on yhteensä 27 ketipinoria, 5 seronilia, 4 kolmiolääkettä

+ muutama vahva särkylääke.

Mulla ei ole hajuakaan mitä teen.

Otanko vai enkö ota?

Jos nyt en ota niitä, muhun taas luotettaisiin.

Ja täytän 2 viikon päästä 18.

Kesästä tulisi ihan mahtava,

kun saisin käytännössä tehdä mitä vaan,

eikä kukaan estäisi mua,

ja muhun vielä luotettaisiinkin.

Mutta kun.....

Mulle on aivan sama minkälainen mun kesä on,

kun kuitenkin vaan haluan kuolla.

Toisaalta taas,

voisin säästää näitä lääkkeitä kesälle.

Tai kesän jälkeen?

Ja kuolla vasta sitten.

Koska tolla määrällä tuskin kuolisin,

joutuisin juomaan viinaa aika reilusti jos haluaisin jotain kunnon vaikutusta.

Jos koko kesän panttaisin mun lääkkeitäni,

niin syksyllä saisin varmasti henkeni riistettyä.

Joo niin mä teen.

En syö noita vielä ainakaan.

En osaa sanoa syksystä vielä mitään,

mutta ainakin nyt kaikki menee mulla "ihan tositosi hyvin!!"

Ps. anteeksi huono tekstin laatu, mutta jotenkin en vaan jaksa miettiä mitä kirjoitan. Kamalan levoton olo, kunhan vain tallensin ajatuksiani tänne..

Marry the night

Mun tekisi koko ajan vain mieli kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa.
Paha olo on niin suurta ja ylitsepääsemätöntä,
etten tiedä kestänkö?

Eilen otin unilääkkeitä 8 kpl,
jotta pääsisin pahimman olon ohi.
Mutta ei se auta.
Sama olo jatkuu yhä,
pahempana.

Uusia itsemurhasuunnitelmia,
kirjeiden kirjoittamista.
Miljoonia uusia tapoja,
joilla satuttaa itseäni.

Rakastan kuolemaa,
haluan kuolla.

En tiedä onko minulla voimia vastustaa tätä tunnetta.
Tunnetta, joka valtaa mieleni,
eikä jätä minua rauhaan edes nukkuessani.

Unia kuolemastani.
Unia hautajaisistani.

Minä pidän niistä unista..

minä haluan kuolla

Jos en olisi päättänyt valita elämää,

tänään olisi luultavasti se päivä kun tekisin itsemurhan.

Olen niin äärettömän väsynyt tähän kaikkeen,

enkä ole enää edes niin kovin varma,

olenko lopullisesti luopunut itsemurhastani?

Ehkä ne kuitenkin pärjäis,

ehkä ne jatkais elämiänsä?

Jos ne tajuais kuinka paha mun on olla,

niin ne antais mun lähteä.

Ne saattaisi mut mielellään pois täältä.

Mutta ne ei voi ymmärtää...

Ps. olen päättänyt jatkaa tätä blogiani, koska ajatusmaailmani lähentelee kuolemaa yhä enemmän ja enemmän. Haluan että minulla on edes yksi paikka, minne voin rehellisesti kertoa kaikki tunteeni.