keskiviikko 13. marraskuuta 2013

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kuolema on nyt lähempänä kuin koskaan.
Näen maailman aivan uusin silmin.
 
Tässä maailmassa minua ei tarvita enää.

tiistai 10. syyskuuta 2013

imagine there's no heaven

Luulin kesän aikana parantuneeni masennuksesta, muttä nyt sain uutta näkökulmaa tilanteeseeni. Minä halusin koko ajan kuolla, mutta koska rakastuin päihdemaailmaan, selvisin kesän läpi. Nyt luottotietoja katsellessa tajusin käyttäneenu yli tuhat euroa erinäisiin päihteisin.Ja nyt kun rahat ovat loppu enkä pysty pakenemaan elämää, haluan taas tappaa itseni. Kaverit mummit vanhemmat eikä siskot enää kustanna juhlimistani, joten olen yksin  ja avuton.. HELPOINTA olisi luovuttaa.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

vittu

Surullista ettei mulla ole mitään muuta paikkaa johon kertoa mun olostani. Tulin nyt aivan kännissä ja kamoissa kitiin ja yritin toistaa mustan kissan pakdut posket mutta sekin meni vituiksi. Mulla ei ole taadkaan mitään hajua elämästä ja eilen söin vahingossa liikaa ruokaa (900 kaloria) . Miksen voinut kuolla eilen ? En saa unta ilman unilääkkeitä mutta en oysty nousta hakemaan niitä alakerrasta kun on niin paha olo ja tärisen tässä peiton alla. Mieli vaan toistaa damoja sanoja, miksi vitussa olet vielä täällä ???????

maanantai 2. syyskuuta 2013

Kuu saa valtansa auringolta

Ei, en ole vieläkään kuollut.Mietin sitä aikaa,jonka olen ollut kirjoittamatta. Olen jälleen lähtöpisteessä. Mietin uutta päivämäärää,mutta luultavasti päivämäärä siirtyisi vasta vuoden päähän.Sillä aikaa minulla on  ihania suunnitelmia toteutettavaksi.Aion laihtua neljäänkymmeneen kiloon,matkustaa aasiassa,ja viettää aikaa ihanien ihmisten kanssa.Tulossa on elämäni paras ja viimeinen vuosi.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Give Up

Mitä mä teen elämälläni?
Koska nyt en tee sillä mitään,
elämä vain roikkuu minussa vaikken sitä itse haluaisi.
Olen kuitenkin liian nössö irroittamaan otettani elämästä.

Eilen melkein jouduin putkaan,
kun kännissä menin potkimaan poliisiautoa.

Olen vain helvetin tyhmä ihminen.
Oikeasti mietin, että mitä yhteiskunta saa minun olemassa olostani?
Tuhlaan sairauksieni kanssa muiden varoja,
sairastutan itseäni lisää juomalla ja käyttämällä milloin mitäkin.

Niin tyypillistä, että pilaan itseni ja kaiken muunkin.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Minulla muka alkoholiongelma?

Ei se ole ongelma,
se on vain tapa selvitä elämästä.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Jälleen kerran

Mä luulin päässeeni tästä kaikesta jo eroon.
Kunnes kävin vaa'alla.

Paino olikin laskenut..

Peli ei olekaan vielä menetetty,
ehkä vielä onkin toivoa?
Jos vielä laihduttaisin muutaman kilon ja ja..

Asun nyt kuukauden yksin,
ja ensitöikseni heitin kaikki ruuat kaapeista pois.
Tilalle ostin ateriankorvikkeita, hapankorppuja, tomaattia ja kurkkua.
Vielä puuttuu mehukeittoa ja maitorahkaa.


Vihdoin olen saanut taas jotakin tavoitetta elämääni.
Seuraava tavoite 47kg.

En tiedä onko tämä huono vai hyvä juttu,
koska olen sadat kerrat ollut tässä tilanteessa aiemminkin..
Luulen kuitenkin tietäväni mihin olen ryhtymässä.
Jälleen kerran.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

The world is coming down

Elämä on niiiiin paljon hauskempaa humalassa.
Join maanantaina,
join tänään,
juon huomenna.
Torstaina olen selvä koska muuten rahat loppuvat,
mutta perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina ryyppään taas.
Ja sitten taas seuraavan viikon maanantaina ja tiistaina ja ja.

Mä haluan vetää huomenna sellaiset överit,
että herään torstaiaamuna Rovaniemeltä.

Hahaaaaaa voikun kuolisin.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Tänä yönä taivaaseen?

352 ketipinoria,
230 seronilia.

Kaikki minun.
Ei enää lukkojen takana.

Nyt on näytön paikka...

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kodinrikkoja

Ei helvetti mulla on joku pahasti pielessä.
Ei kukaan tervejärkinen käyttäydy tällä tavalla.

Se on vain jotenkin niin ihanaa kun baariin saat laittaa itsesi upeimmillesi,
nätit meikit ja vaatteet ja korkkarit.
Sitten etsit itsellesi kiva miehen ja leikit hänen kanssaan niin kauan kuin jaksat.
Mutta siinä vaiheessa pitäisi tulla raja vastaan,
kun miehiä on kerääntynyt ympärillesi yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi...
Raja pitäisi tulla vastaan myös siinä vaiheessa,
kun huomaat miestesi iän vaihtelevan 19-30 vuotiaissa.
Pokasit parhaan ystäväsi valmentajan.
Oikeastaan kaksi valmentajaa.

Eikö rajan pitäisi tulla vastaan viimeistään siinä vaiheessa,
kun miehet juottavat sinua kilpaa känniin ostaen kymmeniä shotteja,
ja minä kumoan niitä nopeampaa kuin koskaan?

Eikö rajan pitäisi tulla vastaan silloin,
kun yksi miehistä kertoo olevansa naimisissa ja kahden lapsen isä?
(Mutta huom! Hän oli suurempi syypää kaikkeen, hän oli se joka roikkui minussa..)

Eikö rajan pitäisi tulla vastaan siinä vaiheessa,
kun joku yrittää tunkea kättänsä paikkaan jonne en sitä välttämättä keskellä tanssilattiaa haluaisi?

Eikö rajan pitäisi tulla vastaan silloin,
kun huomaat raahaavasi kahta miestä mukanasi kotiin,
ja pussailet kummankin kanssa yhtäaikaa bussissa.
Määränpää tuntematon, koska kadotit suuntavaistosi.

No, eipä siinä.
Aamukuudelta 10km käveleminen sukkasilteen laskuhumalassa on ihan fine.
Heivasin ne miehet ja päädyin sitten isosikoni kämpille norkkumaan,
kun en muutakaan paikkaa keksinyt.
Otin toki torkut ensin puiston penkillä, yksin.
Ja soittelin läpi kaikki puhelimeni ihmiset,
päivitin facebookkia jatkuvalla syötöllä ja lähettelin ihmisille kuvia itsestäni.

Aamulla kaulasi ja rintakehäsi näyttää siltä kuin joku olisi yrittänyt kuristaa sinua,
mutta ehei, joku teki jotain paljon mukavampaa.
Parhaan ystäväni vihaiset huudot.
Rikkinäiset sukkahousut ja miljoona haavaa kaatuilumisesta.

Ja heräät aamulla nauraen?!
Miettien, että olipas sinulla eilen hauskaa??
Häpeäisit. Helvetin huora.

Saanko luvan laittaa sekoiluani hiukan mielenterveyteni piikkiin?
Ehkä sen takia olen niin mahdoton,
kun haluan kokeilla rajojani ja elää viimeistä päivää ja ja..
Ehkä sen takia miesten huomio baarissa tuntuu erityisen hyvältä,
kun olen niin epävarma itsestäni selvinpäin?

Ehkä ehkä..
Tai sitten olet vain ihan helvetin tyhmä.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Maan päällä niinkuin taivaassa

Jaksoit yrittää hienosti jopa puoli päivää.
Autoit ystävääsi, autoit itseäsi.
Tyhjä olo tulee klo 16.38.

Jaksoitkin vain neljä tuntia ja neljäkymmentäkaksi minuuttia.

Älä panikoi.
Tuijota sadetta, se rauhoittaa.
Paha olo on ohimenevää.

Odota rauhassa.

Se joka käskee satuttamaan itseäsi,
on vain typerä ääni päässäsi.
Typerä ääni.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Miksi lensit tuulten mukaan

Eilen baarissa yksi mies yritti saada minusta yöseuraa itselleen.
Olin juonut hyvin hyvin paljon,
ja hetken jopa ajattelin että miksen lähtisi hänen matkaansa.
Hän oli hyvännäköinen, eikä hänen iskurepliikkinsä olleet yhtä imeliä kuin muiden.
Juttu kaatui vain yhteen asiaan..

"Mitä sä haluat elämältä?"

Mietin pitkään mitä vastaan,
mutta en kertakaikkiaan saanut sanaa suustani.
Minulla ei ole ensimmäistäkään ajatusta,
mitä muka haluaisin elämältä.
Enhän minä halua elää.

"En yhtään mitään"

Ahdistus.
Mitä minä teen baarissa?
Miksi esitän olevani normaali, kun en ole.
Miksi juon, kun huomenna kaikki on taas kuitenkin samaa harmaata?
Lähdin sanaakaan sanomatta hänen luotaan pois.

Miksi olen yhä olemassa?
Samaa kysymystä mietin joka päivä.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Musta tuntuu että oon menettämässä mun järkeni.
Ihan kirjaimellisesti.

Mitä tää on?
Oon viimepäivinä nähnyt asioita ja unia,
joita mun ei kuuluisi nähdä.
Oon kuullut ääniä.

En tiedä kuvittelenko sen vain,
mutta ihan kun joku kuiskisi mulle asioita.

Tuntuu kuin joku seuraisi mua koko ajan.
Mä teen asioita joita en tajua tekeväni sillä hetkellä,
ja vähän ajan päästä huomaan tehneeni jotakin mitä en halunnut tehdä.

Saatan maata paikoillani tunnin silmät auki,
ja herätä kuin sähköiskusta ja päästää ääniä suustani samalla.
Mä sillä tavalla säpsähdän.

Jos muistelen viime päiviä,
mitä oon syönyt, juonut tai tehnyt,
en muista yhtään mitään.

Mä vaan tärisen paikallani ja sydän hakkaa kovaa.
Mun kirjoitukset eivät ole normaaleja.
En puhu normaalisti.
Luen mun facebook viestejäni,
enkä muista kirjoittaneeni yhtäkään niistä.

Mä oon oikeasti peloissani.
En tiedä minne muualle tästä kirjoittaisin kuin tänne.

torstai 30. toukokuuta 2013

Veitsenterällä viiltävin mielin

Tänään on se päivä.
En tiedä kuinka paljon olen teille suunnitelmistani kertonut,
mutta tarkoituksena oli siis tehdä itsemurha yhessä ystäväni kanssa.
Meillä kummallakin on tänään synttärit...
Sen takia siis tämä päivä.
Kirjoitamme tätä nyt yhdessä.

Me tutustuimme puolisen vuotta sitten toisen blogini kautta,
ja sielunsiskous kävi heti ilmi.
Taistelimme elämää vastaa ensin yksinämme,
kunnes päädyimme tulokseen,
että miksemme tekisi sitä yhdessä?

Se oli varmaan elämäni parasta aikaa,
kun saimme yhdessä suunnitella hautajaisiamme ja viimeistä päiväämme.
Viimeiset vaatteet, viimeiset ruuat, viimeiset sanat ja teot.
Yhdessä käsi kädessä putoaisimme loputtomaan uneen.


Jossain vaiheessa suunnitelmamme tuli kuitenkin ilmi,
ja päätimme vaihtaa päivämäärää.
Ennen vai jälkeen kesän?

En tiedä miten ja miksi ja milloin päädyimme tähän,
mutta ainakin tänään suunnitelmamme on pysyä elossa.
Sattuu kirjoittaa tätä.
Sattuu elää.

Tänään piti olla se päivä kun facebook-seinämme täyttyy ensin synttärionnitteluista,
ja sen jälkeen samana päivänä myöhemmin surunvalitteluista ja kaipuuviesteistä.

Tämä kirjoitus olisi voinut olla viimeisemme.
Olisimme jättäneet teille hyvästit...

Tänään aiomme käydä heti ensitöiksemme ostamassa tupakkaa ja viinaa,
ja sen jälkeen menemme fiilsitelemään ja muistelemaan entisiä suunnitelmiamme.
Sillalle, katolle, juna-asemalle, jonnekkin.
Ja kyllä, näin paljon me kummatkin yhä janoamme kuolemaa,
että nautimme pahassa olossa rypemisessä.

Tämä päivä oli kai vain huono valinta.
Tiedämme molemmat,
että jonain päivänä toteutamme suunnitelmamme,
mutta emme vielä tänään.
Vittusaatana.

Harmi vaan, että synttärit kuluvat tänä vuonna,
ja ehkä seuraavinakin vuosina miettien,
että tänä samaisena päivänä olisin voinut maata haudassa.

Unelma, jonka me vielä saavutamme.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Minä

Milloin minusta tuli pessimisti?
Tiedän tarkan vastauksen, vuoden, päivämäärän ja kellonajan,
mutta silti haluan esittää itselleni sen saman kysymyksen.
Miksi ja milloin?

En tahdo uskoa totuutta.
Pieni tyttö, minä vastaan maailma.
Muistan niin elävästi sen ajan,
kun kuvittelin muuttavani maailmaa.
Hali sinne, pusu tänne.
Rakkauta kaikille niin sodat saavat loppunsa.
Uskon kai siihen yhä edelleen,
mutta olen liian väsynyt taistelemaan maailmaa vastaan.

Unohdin yhden tärkeän seikan.
En tiennyt,
että on mahdollista taistella myös itseään vastaan.
Se muuttaa kaiken.

Kaikki menettää merkityksensä vain sen takia,
koska minä olen minä.
Vaikka pystyisin sormia napsauttamalla lopettamaan maailmasta sodat,
nälänhädän, köyhyyden ja ympäristön tuhoutumisen,
ei se silti merkitsisi minulle enää mitään.
Tekisin sen muiden vuoksi,
mutta en enää itselleni.


Mikään ei ole hyvin minun maailmassani.
Tämä maapallo on minun,
ja kaikki ihmiset täällä ovat minun.
Käyttäydyn, kuin omistaisin kaiken.
Olen vastuussa joka ikisestä murhasta,
ja joka ikisestä raiskauksesta.

En tarkoita että olisin mikään Jumala,
koska sain itseni juuri kuulostamaan siltä,
että pidän valtaani suurempana kuin se todellisuudessa onkaan.

Olen vain ymmärtänyt etten minä riittänytkään maailmalle.
Minun maailmassani kaikki on hyvin,
ja koska en pystynytkään luomaan kukkamerta ympärilleni,
en tahdo elää täällä enää kauaa.

Teidän elämänne merkkaavat enemmän,
te muut näette maailmassa enemmän järkeä kuin minä.
Annan teille mahdollisuuden rakentaa pilvilinnoja,
toimisivatpa ne sitten tai ei.

Mutta minä.
Miksi tuhoaisin maailmaa olemalla elossa?
Harmaa tuhkapilvi saastuttaa teidänkin ilmaanne,
ja tukehduttaa minua sitäkin enemmän.

Valoa ei ole olemassa.
Siis minun elämässäni.

Enää.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Complicated

Perjantaina mun pitäisi kuolla.
Perjantai on se laskettu aika.

Tämän blogin alussa en voinut kuvitellakaan,
että olisin peruuttanut suunnitelmani.
Tuntuu hyvin hyvin haikealta..
Mulla on tosi ikävä mun suunnitelmiani.
Kun tiesin kuolevani, se oli ainoa asia mikä auttoi jatkamaan.
Nyt musta tuntuu ettei ole mitään syytä edes yrittää elää normaalisti,
kun kaikki on niin paskaa kuitenkin.
Eikä tälle helvetille tule ikinä loppua.

Minä voisin olla parhaimmillaan kirjoittamassa jäähyväiskirjeitä,
suunnittelemassa omia hautajaisiani,
viimeisiä sanojani ihmisille, viimeisiä vaatteitani,
viimeiset aterioitani.

Kaikki voisi olla ohi perjantaina.

Tosin, tiedän että äiti on järjestämässä mulle yllätyssynttäreitä.
Miettikää, kun äiti ja kaikki vieraat olisivat meillä,
olisi kakkua ja lahjoja,
18-vuotis synttärikortteja ja paljon onnentoivotuksia.
Ovikello soi ja kaikki odottavat minua,
mutta sen sijaan sisään astuukin kaksi poliisia,
pyytäen äitiäni tunnistamaan katolta tipahtaneen tytön vartalon.

Mä olen luvannut pysyä elossa läheisteni vuoksi,
mutta en aio valehdella enää kenellekkään.
Olen ilmoittanut vanhemmilleni ja ystävilleni,
että tekisin itsemurhan jos saisin päättää.

En halunnut enää salata sitä asiaa,
koska mua suoraan sanoen vituttaa kun mua pakotetaan elämään.
Ehkä ne jossain vaiheessa huomaavat,
että on vain parempi laskea irti ja päästää mut menemään?

Mun sisällä on pelkkää vihaa.
Vaikka mulla onkin meneillään tällä hetkellä kaksisuuntaisen nousukausi,
niin silti edelleen haluaisin kuolla.
Se halu ei johdu masennuksesta, nyt on sekin todettu.
Voisin tappaa itseni vaikka olen onnellinen.

Mä myös mietin,
että olisikohan kuolemani helpompi hyväksyä jos se ei olisi itse aiheutettu?
Jos vahingossa ajaisin kolarin tai jäisin auton alle,
tai polttaisin keuhkoni tupakalla puhki?

Miksei kukaan ymmärrä että minä haluan kuolla?

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

i'm living on such sweet nothing

En tiedä mikä vittu mun pääni sisällä on vikana.
Mä vaan rakastan kuolemaa,
ja vihaan ihmisiä.

Oikeastaan, olen välinpitämätön ihmisiä kohtaan.
Rakkauden vastakohtahan ei ole viha,
vaan välinpitämättömyys.

Mä vain haluan kuolla.
Teen elämäni tahallani niin vaikeaksi,
etten edes vahingossakaan haluaisi yrittää elää.

En vain jaksa yrittää.
Kesä edessä, mitä sitten?
Se vain masentaa enemmän.

Joudun olemaan pitkillä housuilla ja paidoilla koko kesän.
Yksin kotona lihoamassa ja masentumassa.
Viiltelemässä ja kuolemassa.

En vain jaksa tätä paskaa enää.
Ymmärrättekö,
en jaksa.

Viime päivät ovat olleet täyttä helvettiä,
ja etenkin tänään, nimipäivänäni.
Aina silmän välttäessä olen ollut tappamassa itseäni,
milloin hukuttautumassa viinilasiin,
milloin hyppäämässä parvekkeelta,
ja milloin viiltämässä ranteitani auki leipäveitsellä.

En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.
En jaksa.

Vittusaatanahelvettiperkelejumalauta.

torstai 16. toukokuuta 2013

Lääkkeiden väärinkäyttäjä

Yli puoleen vuoteen mua ei ole uskallettu jättää yksin kotiin,
edes yhdeksi yöksi.

Muttä nyt, mä saan olla 3 yötä ilman mun vanhempia.
Tai no, ekana yönä meen iskälle, toisena siskolle ja kolmantena kaverille.
Mutta perjaatteessa...

Äiti jätti mulle neljän päivän ajaksi lääkkeitä.
Masennuslääkkeet, ahdistus- ja unilääkkeet.

Mulla on paha tapa jemmata lääkkeitäni,
kun joku ei ole vahtimassa.
Mun äiti annostelee mun lääkkeet aina,
ja myös vahtii että syön ne.
Mutta se ei koskaan tarkasta nielaisinko ne.

Poskeen vaan ja takaisin purkkiin.

Jos lasketaan yhteen kaikki tällä hetkellä omistamani lääkkeet,
mulla on yhteensä 27 ketipinoria, 5 seronilia, 4 kolmiolääkettä
+ muutama vahva särkylääke.

Mulla ei ole hajuakaan mitä teen.
Otanko vai enkö ota?

Jos nyt en ota niitä, muhun taas luotettaisiin.
Ja täytän 2 viikon päästä 18.
Kesästä tulisi ihan mahtava,
kun saisin käytännössä tehdä mitä vaan,
eikä kukaan estäisi mua,
ja muhun vielä luotettaisiinkin.

Mutta kun.....
Mulle on aivan sama minkälainen mun kesä on,
kun kuitenkin vaan haluan kuolla.

Toisaalta taas,
voisin säästää näitä lääkkeitä kesälle.
Tai kesän jälkeen?
Ja kuolla vasta sitten.

Koska tolla määrällä tuskin kuolisin,
joutuisin juomaan viinaa aika reilusti jos haluaisin jotain kunnon vaikutusta.
Jos koko kesän panttaisin mun lääkkeitäni,
niin syksyllä saisin varmasti henkeni riistettyä.

Joo niin mä teen.
En syö noita vielä ainakaan.
En osaa sanoa syksystä vielä mitään,
mutta ainakin nyt kaikki menee mulla "ihan tositosi hyvin!!"

Ps. anteeksi huono tekstin laatu, mutta jotenkin en vaan jaksa miettiä mitä kirjoitan. Kamalan levoton olo, kunhan vain tallensin ajatuksiani tänne..

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Marry the night

Mun tekisi koko ajan vain mieli kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa.
Paha olo on niin suurta ja ylitsepääsemätöntä,
etten tiedä kestänkö?

Eilen otin unilääkkeitä 8 kpl,
jotta pääsisin pahimman olon ohi.
Mutta ei se auta.
Sama olo jatkuu yhä,
pahempana.


Uusia itsemurhasuunnitelmia,
kirjeiden kirjoittamista.
Miljoonia uusia tapoja,
joilla satuttaa itseäni.

Rakastan kuolemaa,
haluan kuolla.

En tiedä onko minulla voimia vastustaa tätä tunnetta.
Tunnetta, joka valtaa mieleni,
eikä jätä minua rauhaan edes nukkuessani.

Unia kuolemastani.
Unia hautajaisistani.

Minä pidän niistä unista..

maanantai 6. toukokuuta 2013

minä haluan kuolla

Jos en olisi päättänyt valita elämää,
tänään olisi luultavasti se päivä kun tekisin itsemurhan.

Olen niin äärettömän väsynyt tähän kaikkeen,
enkä ole enää edes niin kovin varma,
olenko lopullisesti luopunut itsemurhastani?

Ehkä ne kuitenkin pärjäis,
ehkä ne jatkais elämiänsä?

Jos ne tajuais kuinka paha mun on olla,
niin ne antais mun lähteä.
Ne saattaisi mut mielellään pois täältä.

Mutta ne ei voi ymmärtää...

Ps. olen päättänyt jatkaa tätä blogiani, koska ajatusmaailmani lähentelee kuolemaa yhä enemmän ja enemmän. Haluan että minulla on edes yksi paikka, minne voin rehellisesti kertoa kaikki tunteeni.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

figure 8

Nyt kun mulla ei ole lupaa,
enkä mä halua enkä pysty tekemään itsemurhaa,
niin mä himoitsen sitä vaan enemmän ja enemmän.

Kaikki olisi niiiin paljon helpompaa jos kuolisin,
elämä olisi niin paljon stressittömämpää.

Mä aion pysyä päätöksessäni,
mutta helvetin vaikeaa se vaan on.
Joka ilta toivon ettei seuraavaa päivää tulisi,
ja jokainen aamu toivon että jäisin auton alle.
Tai löisin pääni maahan,
kaatuisin portaissa,
tukehtuisin purkkaan tai tai ...

Tämä on vaikeaa.
Olin niin varma että kuolen.
Laitoin elämäni jo täysin palasiksi,
ja nyt mun täytyy aloittaa täysin alusta.
Mun täytyy tyytyä vahingoittamaan itseäni henkisesti,
koska fyysisesti se on kiellettyä.

Voiko itsemurhaa tehdä henkisesti?

Kaikista ahdistavinta on,
että mun täytyy tehdä muutoksia.
Konkreettisesti.

Lopettaa viiltely,
lääkkeiden väärinkäyttö,
sekoilu ylipäänsä ja ja..
mites tupakointi?

Kai mä tupakointia saan jatkaa,
jos vaikka sairastuisin keuhkosyöpään ja kuolisin siten?

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

The end

Kuinka hupaisaa.
Tunnen itseni hiukan luuseriksi ilmoittaessani tämän,
mutta mä aionkin elää.
Mulla ei ole rohkeutta tappaa itseäni.

En halua puhua ainakaan vielä niistä syistä,
jotka ovat minut tähän päätökseen johtaneet,
koska noh....
Se tuntuu kivuliaalta ajatella elämistä.

Mutta se on varma,
että minä aion elää vaikka mikä olisi.

Tämä oli kai lopetus kirjeelleni?
Hiukan nolostuttaa..

Palailen varmaan jossain vaiheessa kertomaan kuulumisista vielä.
Jos haluatte seurata mun elämääni toisessa blogissani,
voitte laittaa mulle s-postinne kommenttiboksiin,
niin en sitten julkaise sitä kommenttia.

Siellä olen eri nimellä,
ja siellä mulla on seuraajiakin enemmän.
Siellä en puhu itsetuhoisuudestani ihan näin avoimesti,
mutta kaikkea muuta mielenvikaista siellä kyllä on.
Tervetuloa :D

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Death seems more inviting than life

Miksi mä edes kuvittelin haluavani elää?
Mä haluan kuolla ja se on varma.

Elämä on paskaa vaikka joskus hymyilenkin.

Verivala

En oo taas kirjoitellut,
koska tässä välissä kerkesikin jo olla oikein hyvä hetki.
Mä tosissaan halusinkin taas elää.
Tai ainakin luulin haluavani..

Ehkä mä vaan yritin unohtaa pahan olon,
ja pidin sen piilossa itseltäni.
Mutta eihän tätä kaikkea voi vaan unohtaa yhdessä yössä.
Ei vaan voi.

Nyt mä haluan taas kuolla.
Ihan hirmuisen paljon.

En tiedä tuntuuko se hyvältä vai pahalta?

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Jeesus ei tule oletko valmis

Toisinaan kehoni on vain liian suuri ja ontto kuori,
ja sisällä on pelkkää tyhjää.
Mustia ajatuksia ja harmaita tekoja.

Toisinaan taas tulvin itseäni,
enkä meinaa mahtua oman persoonani sisälle.
Minussa on aina liikaa väriä,
liikaa eloa, liikaa painoa, liikaa puhetta,
liika ajatuksia, liikaa tekoja.


Se olo vaan tulee yllättäen.
Se hiipii ja kuiskuttelee korviini ilkeitä sanoja.
Se haukkuu ja alistaa.

Kaikki voisi olla ohi sekunnin murto-osassa.
Olisin voinut olla sen junan tuulilasissa.
Olisin voinut olla sen auton alla.
Olisin voinut viiltää vähän syvemmälle.

Mutta silti jokainen päivä herään uuteen aamuun,
uuteen kuukauteen ja uuteen vuoteen.
Tyydyn maalaamaan ranteisiini yhä uusia ja uusia jälkiä,
kunnes enää eivät riitä edes käsivarret nilkat reidet vatsa kyljet.

Milloin minä lakkaan olemasta?

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Falling to pieces

Mä oon tavallaan vältellyt tänne kirjoittamista.

En tiedä mitä ajatella.
Mulla on kaikki langat käsissäni,
mutta en saa niistä kiinni.
Aina kun näen valoa tunnelin päässä,
tai olen saamassa ajatuksiani jotenkin selviksi,
kaikki taas hajoaa.

Miksi mä olen mä?
Enkö voisi elää jonkun toisen elämää?
Voisinko olla olematta?

En ymmärrä mistään mitään.
Haluan kuolla ihan jäätävän paljon,
mutta koko ajan enemmän ja enemmän ihmisiä kertyy ympärilleni,
jotka sanattomasti anelee mua jäämään.
Enkä tiedä ketä uskoa.


Miten voin samaa aikaa jäädyttää ajatukseni
ja pysäyttää ajankulun,
mutta silti nauttia elämän pienistä asioista?

Kaikki tuntuu niin turhalta,
tuntuu turhalta syödä juoda nukkua puhua nauraa hengittää olla olemassa,
kun kuitenkin kuolen pian.

Mutta silti suunnitelen jo huomisen shoppailureissua,
ensi viikon terapeutin aikaa,
pidenettyä viikonloppua Oulussa,
kuukauden päästä tulevia illanistujaisia
jne jne jne...

Luulen että se on väärin.
Jos aion kuitenkin lopettaa itseni,
miksi sitten edes yrittää elää?

Mutta silti mä yritän.
Silti mä elän.

Joudunkohan helvettiin kun kuolen?

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Syvälle sinne missä sydän lyö

Miksi tämä päivä on olemassa?
Miksi sinä tulit sekoittamaan minun ajatuksiani?

Ongelma ongelma ongelma.
Mun pää sekoaa ja paha olo on suurempi kuin ikinä.

Normaalisti kun menen sille sillalle,
mietin enemmän tai vähemmän sieltä hyppäämistä.
Tänään voin mennä sinne varmana siitä,
että tulen elossa takaisin.

Pahempi olo kuin ikinä,
koska tajusin ettei pahalle ololleni tulekkaan loppua.
Mitä jos en tapakkaan itseäni?

Ahdistus päihittää kaikki tunteet tällä hetkellä.
Tajusin etten välttämättä voikkaan tehdä itsemurhaa.

Hyi.
Mä itken kun kirjoitan tätä,
koska musta tuntuu niin pahalta ajatella elämistä.
Minä täällä vielä 50 vuotiaana.
Hyi helvetti.


Mun on pakko elää täällä mun parhaan ystäväni vuoksi.
Mä rakastan sitä niin paljon,
etten tiedä voinko olla niin itsekäs ja pilata hänen elämänsä?

Mua ahdistaa niin paljon että haluaisin kuolla,
mutta en voi.
Ja se ahdistaa vaan enemmän.
Ja ahdistus on niin kova etten kestä sitä elossa.
Mutten voi kuolla.

En voi kuolla.
En voi kuolla.
En voi kuolla.

Pakko soittaa auringolle.

Haluan kuolla!

maanantai 25. maaliskuuta 2013

looking for a reason to exist


Paha olo.

Paha olo.

Paha olo.

Pakko viiltää
syvälle syvälle syvälle.

Kaikki voisi olla sekunnin murto-osassa ohi,
mutta silti minä vielä elän.
Luuseri.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

viallinen

Turhauttaa kun kukaan ei kuule.
Kukaan ei tiedä.

Omana itsenäni olen kai pidetty,
mutta ne ei tiedä.

Ne ei tiedä että jokainen hetki saattaa olla viimeinen,
jokainen hymy on valehdeltu
ja jokainen sana on tarkkaan suunniteltu.

Ne kysyy miksi säpsähdän kun ne koskee mua.

Jokainen kosketus muistuttaa vaan enemmän siitä,
kuinka väärin minun olemassa oloni on.
Kuinka paljon ne rakastaa,
ja kuinka paljon minä vihaan.

Haluaisin kailottaa koko maailmalle että pian minä kuolen.
Jonain päivänä huuleni ovat kylmät ja siniset,
ja hiukseni taipuvat vaaleanpunaisina helmenvalkoisen ihoni ylle.
Olen niin onnellinen siitä että haluan huutaa.
Mutta silti olen hiljaa eikä ne tiedä.

Tämä maailma on sairas.
Hyvä on paha ja paha on hyvä.

Se mikä saa minut iloiseksi,
on väärin.
Se pitää salata.
Siitä kuiskutellaan,
ja sen takia ihmiset itkee.

Ne ei ymmärrä.
Kukaan ei ymmärrä.

Onko minussa jotakin vikaa,
kun näen maailman eri tavalla kuin muut?

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

weakness

Päivämäärämuutos.
Lisää elinaikaa.

En osaa sanoa miltä se tuntuu.
Hyvältä ja huonolta.

Ahdistaa ajatella itseni elossa.
Jokainen sisäänhengitys on turha.
Jokainen uloshengitys tuo maailmaan lisää minun hiilidioksidiani.
Pelkällä hipaisulla saan muiden elämät hajoamaan,
ja jokainen sanomani sana satuttaa.

Tuon ympärilleni pelkkää pahaa,
aivan sama minne kuljenkin.

Ostin eilen uuden veitsen.
Tänään totesin sen olevan täydellinen.

Onko heikkoutta luovuttaa elämälle,
vai onko heikkoutta olla luovuttamatta?

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Mutta.

Vihaan tätä kun mun mielialat vaihtelee.
Tää on nyt vaarallista sanoa näin,
 ettei kukaan käytä mun sanojani mua vastaan,
mutta tänään mä piristyin.
Hetken aikaa mä halusin elää.

Mä kuvittelin ihanan kesän ja festareita,
vaaleanpunaisia hiuksia ja tatuointeja.
Siideriä ja kesäterasseja.

Ja kun tässä nyt vielä kaiken lisäksi tuli pieni päivämäärämuutos.
Joutuessani osastolle, tuli mun synttärisuunnitelmat ilmi.
Eli päivämäärää pitää siis muuttaa.

Ensin ajattelin, että se on merkki.
Merkki että mun pitää elää vielä maailman paras kesä,
ja vasta sitten kuolla.

Sitten taas ajattelin, että miksen kuolisi jo heti tänään?

Mutta.

Mikä päivä on se oikea?
Välillä haluan elää kesän loppuun asti,
mutta välillä elämän ajatteleminen tunninkin päähän on tuskaa.

Oon loukussa mun ajatusteni kanssa.
Mutta anyway,
tänään oli hyvä päivä.

You only die once

"Mun tekisi mieli tappaa itseni ja kostaa sulle"
-terveisin paras ystäväni.
Se ei ymmärrä.

Mulla on todella paha olla.

Ne puhuu kuinka tuhoan niiden elämät tappamalla itseni.
Mä tiedän sen.
Mä helvetti soikoon tiedän sen!
Mutta mulla on niin paha olla etten halua edes ajatella sitä.
Mulle tulee vaan paskempi olo kun me riidellään,
ja se saa mut haluamaan pois yhä nopeammin.


Itsemurha on itsekäs teko.
Mä satutan kaikkia pahimmalla tavalla.
Jos ne vaan ymmärtäisi mua.
Mutta kun toisen pään sisälle ei voi päästä.
Hyvä ja huono puoli.

Mutta mä haluan pois.
Mä haluan olla niin kevyt että mut voisi kuiskata pois.
Joku päivä olenkin.

Tuhkaa joka sirotellaan mereen.
Valkoisena hajoan edessänne ja katoan ikuisuuksiin.
Viimeisen kerran hengitätte minua keuhkoihinne.

Olen pahoillani,
että minun unelmani eivät vastaa teidän unelmianne.
Olen oikeasti pahoillani.
Pidätte mua kylmänä ja tunteettomana.

Se ei ole totta.
Mä tunnen liikaa.

Satutan itseäni,
koska satutan teitä.
Olen paha.

Paha.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Kuollakseen elossa

Osuin oikeaan perjantain suhteen.
Se langennut enkeli olin minä.

En mä tiedä olisinko oikeasti hypännyt sieltä alas,
mutta jouduinpas nyt silti osastolle.

Jouduin sinne viimeksi kun otin yliannostuksen lääkkeitä,
mutta pääsin pois kaksi viikkoa sitten, kun onnistuin valehtelemaan itseni ulos.
Tällä kertaa olin nähtävästi vielä kierompi,
ja oli mulla onneakin matkassa.

Kun mut siirrettiin osastolta toiselle,
jäi osa tiedoista matkan varrelle,
ja kuukauden jakso muuttuikin päivän mittaiseksi.
Good for me.


Tosin, elämä kotona on ihan helvettiä.
Mun itsemurhasuunnitelmat eivät olekaan enää niin salaisia,
ja kotona riidellään jatkuvasti.
Mä haluan kuolla.

Ei tää elämä ole mua varten.
Kun ihmiset sanoo,
että niiden täytyy päästä tuulettumaan tai nollaamaan päätänsä 
(tai miksi ikinä sitä kutsuvatkaan) niin sehän on ihan okei.
Mutta jos se nollaamis-olo muuttuukin päivittäiseksi,
ja pikkuhiljaa se olo piinaa mieltä jokainen minuutti ja sekunti,
niin onko siinä oikeasti enää mitään järkeä?

Mitä järkeä elää?
Siinä päivän kysymys.

Mä vaan haluan kuolla,
tajuaako kukaan?

torstai 14. maaliskuuta 2013

Langennut enkeli

Näitkö sinäkin sen, näitkö?
Vai kuvittelinko vain.

Pidin silmiäni auki minuutteja,
jotta saisin tulemaan edes yhden kyyneleen.
Hetken jo tunsin pitkään kaivatun kosteuden silmissäni,
mutta se olikin vain kuvitelmaa.
Sinä et nähny sitä.

Puristan tyynyä kasvojani vasten kovempaa,
niin kauan että pyörryttää.
Painan terävät kynteni käsivarteeni,
ja katson kuinka veripisarat suurenevat kädessäni muodostaen pieniä puroja.


Tunnen luissani että huomenna tapahtuu.
Huomenna taivaalla jyrisee ja yksi langennut enkeli takertuu piikkilankoihinsa,
jotka ovat kudottuina hänen verisuonistaan.
Pelottaa.

En halua herätä huomiseen.
Pakko valvoa koko yö.
Aamulla viideltä laitan itseni nätiksi.
Kiharran hiukset, laitan irtoripset ja tummat rajaukset silmiin.
Värjään huuleni verenpunaisiksi.

Huutaisin jos minulla olisi ääntä.
Itkisin jos pystyisin.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tikittävä pommi

Hän kysyy olenko vain tikittävä pommi.

Ai mikä?
Kyllä sä tiedät.
Aajoo.. en ole.

Mutta olenhan mä.
Olen myös valehtelija.

Mulla on elinaikaa muutama kuukausi.
Sitten on se laskettu aika.
Syntymäpäiväni.
18 vuotta.

Ja tämä blogi on itsemurhakirjeeni.
Kirjoitan tätä kolmen kuukauden ajalta,
ajatuksiani ja tunteitani.

Tarina ihmisen elämästä,
joka tietää kuolevansa.
Tämä blogi on jälki,
jonka aion jättää jälkeeni kun lähden.
Tiikerinlilja.
Lempikukkani.

Haluan tallentaa ajatukseni jonnekkin,
jotta joskus läheiseni voisivat ymmärtää paremmin tekoni.

Jotain kaunista ja turhaa,
pientä tähtipölyä jonka jätän jälkeeni.
Turhia sanoja ja kirjoituksia,
mutta silti niin tärkeitä joillekkin.

Tämä on minun matkani.
Tämän yhden ainoan kerran tiedän oman paikkani.
Mistä tulen ja minne menen.
Kerrankin.

Nyt jo painotan,
rakastan teitä kaikkia ♥

tiistai 12. maaliskuuta 2013

This life ain't worth living

Voiko ihminen vihata itseään?

Saako ihminen tappaa itsensä?

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Voiko pyykinpesuaineelta tuoksuvat ihmiset olla sotkuisia?

Onko mahdollista yhtäaikaa rakastaa ja vihata ihmistä?

Onko itsemurha itsekästä?

Eikö sekin ole itsekästä pitää joku ihminen täällä vain oman kaipuunsa takia?

Voinko aloittaa uuden elämän?

Voisinko vain kuolla?

Voinko lopettaa laihduttamisen?

Voinko lopettaa itseni vahingoittamisen?

Haluanko elää vai kuolla?

*
*
*

Haluan kuolla.
Olen jo päättänyt päivänkin sille.