Falling to pieces

Mä oon tavallaan vältellyt tänne kirjoittamista.

En tiedä mitä ajatella.

Mulla on kaikki langat käsissäni,

mutta en saa niistä kiinni.

Aina kun näen valoa tunnelin päässä,

tai olen saamassa ajatuksiani jotenkin selviksi,

kaikki taas hajoaa.

Miksi mä olen mä?

Enkö voisi elää jonkun toisen elämää?

Voisinko olla olematta?

En ymmärrä mistään mitään.

Haluan kuolla ihan jäätävän paljon,

mutta koko ajan enemmän ja enemmän ihmisiä kertyy ympärilleni,

jotka sanattomasti anelee mua jäämään.

Enkä tiedä ketä uskoa.

Miten voin samaa aikaa jäädyttää ajatukseni

ja pysäyttää ajankulun,

mutta silti nauttia elämän pienistä asioista?

Kaikki tuntuu niin turhalta,

tuntuu turhalta syödä juoda nukkua puhua nauraa hengittää olla olemassa,

kun kuitenkin kuolen pian.

Mutta silti suunnitelen jo huomisen shoppailureissua,

ensi viikon terapeutin aikaa,

pidenettyä viikonloppua Oulussa,

kuukauden päästä tulevia illanistujaisia

jne jne jne...

Luulen että se on väärin.

Jos aion kuitenkin lopettaa itseni,

miksi sitten edes yrittää elää?

Mutta silti mä yritän.

Silti mä elän.

Joudunkohan helvettiin kun kuolen?

Syvälle sinne missä sydän lyö

Miksi tämä päivä on olemassa?

Miksi sinä tulit sekoittamaan minun ajatuksiani?

Ongelma ongelma ongelma.

Mun pää sekoaa ja paha olo on suurempi kuin ikinä.

Normaalisti kun menen sille sillalle,

mietin enemmän tai vähemmän sieltä hyppäämistä.

Tänään voin mennä sinne varmana siitä,

että tulen elossa takaisin.

Pahempi olo kuin ikinä,

koska tajusin ettei pahalle ololleni tulekkaan loppua.

Mitä jos en tapakkaan itseäni?

Ahdistus päihittää kaikki tunteet tällä hetkellä.

Tajusin etten välttämättä voikkaan tehdä itsemurhaa.

Hyi.

Mä itken kun kirjoitan tätä,

koska musta tuntuu niin pahalta ajatella elämistä.

Minä täällä vielä 50 vuotiaana.

Hyi helvetti.

Mun on pakko elää täällä mun parhaan ystäväni vuoksi.

Mä rakastan sitä niin paljon,

etten tiedä voinko olla niin itsekäs ja pilata hänen elämänsä?

Mua ahdistaa niin paljon että haluaisin kuolla,

mutta en voi.

Ja se ahdistaa vaan enemmän.

Ja ahdistus on niin kova etten kestä sitä elossa.

Mutten voi kuolla.

En voi kuolla.

En voi kuolla.

En voi kuolla.

Pakko soittaa auringolle.

Haluan kuolla!

looking for a reason to exist

Paha olo.

Paha olo.

Paha olo.

Pakko viiltää
syvälle syvälle syvälle.

Kaikki voisi olla sekunnin murto-osassa ohi,
mutta silti minä vielä elän.
Luuseri.

viallinen

Turhauttaa kun kukaan ei kuule.

Kukaan ei tiedä.

Omana itsenäni olen kai pidetty,

mutta ne ei tiedä.

Ne ei tiedä että jokainen hetki saattaa olla viimeinen,

jokainen hymy on valehdeltu

ja jokainen sana on tarkkaan suunniteltu.

Ne kysyy miksi säpsähdän kun ne koskee mua.

Jokainen kosketus muistuttaa vaan enemmän siitä,

kuinka väärin minun olemassa oloni on.

Kuinka paljon ne rakastaa,

ja kuinka paljon minä vihaan.

Haluaisin kailottaa koko maailmalle että pian minä kuolen.

Jonain päivänä huuleni ovat kylmät ja siniset,

ja hiukseni taipuvat vaaleanpunaisina helmenvalkoisen ihoni ylle.

Olen niin onnellinen siitä että haluan huutaa.

Mutta silti olen hiljaa eikä ne tiedä.

Tämä maailma on sairas.

Hyvä on paha ja paha on hyvä.

Se mikä saa minut iloiseksi,

on väärin.

Se pitää salata.

Siitä kuiskutellaan,

ja sen takia ihmiset itkee.

Ne ei ymmärrä.

Kukaan ei ymmärrä.

Onko minussa jotakin vikaa,

kun näen maailman eri tavalla kuin muut?

weakness

Päivämäärämuutos.

Lisää elinaikaa.

En osaa sanoa miltä se tuntuu.

Hyvältä ja huonolta.

Ahdistaa ajatella itseni elossa.

Jokainen sisäänhengitys on turha.

Jokainen uloshengitys tuo maailmaan lisää minun hiilidioksidiani.

Pelkällä hipaisulla saan muiden elämät hajoamaan,

ja jokainen sanomani sana satuttaa.

Tuon ympärilleni pelkkää pahaa,

aivan sama minne kuljenkin.

Ostin eilen uuden veitsen.

Tänään totesin sen olevan täydellinen.

Onko heikkoutta luovuttaa elämälle,

vai onko heikkoutta olla luovuttamatta?

Mutta.

Vihaan tätä kun mun mielialat vaihtelee.

Tää on nyt vaarallista sanoa näin,

 ettei kukaan käytä mun sanojani mua vastaan,

mutta tänään mä piristyin.

Hetken aikaa mä halusin elää.

Mä kuvittelin ihanan kesän ja festareita,

vaaleanpunaisia hiuksia ja tatuointeja.

Siideriä ja kesäterasseja.

Ja kun tässä nyt vielä kaiken lisäksi tuli pieni päivämäärämuutos.

Joutuessani osastolle, tuli mun synttärisuunnitelmat ilmi.

Eli päivämäärää pitää siis muuttaa.

Ensin ajattelin, että se on merkki.

Merkki että mun pitää elää vielä maailman paras kesä,

ja vasta sitten kuolla.

Sitten taas ajattelin, että miksen kuolisi jo heti tänään?

Mutta.

Mikä päivä on se oikea?

Välillä haluan elää kesän loppuun asti,

mutta välillä elämän ajatteleminen tunninkin päähän on tuskaa.

Oon loukussa mun ajatusteni kanssa.

Mutta anyway,

tänään oli hyvä päivä.

♥

You only die once

"Mun tekisi mieli tappaa itseni ja kostaa sulle"
-terveisin paras ystäväni.
Se ei ymmärrä.

Mulla on todella paha olla.

Ne puhuu kuinka tuhoan niiden elämät tappamalla itseni.
Mä tiedän sen.
Mä helvetti soikoon tiedän sen!
Mutta mulla on niin paha olla etten halua edes ajatella sitä.
Mulle tulee vaan paskempi olo kun me riidellään,
ja se saa mut haluamaan pois yhä nopeammin.

Itsemurha on itsekäs teko.
Mä satutan kaikkia pahimmalla tavalla.
Jos ne vaan ymmärtäisi mua.
Mutta kun toisen pään sisälle ei voi päästä.
Hyvä ja huono puoli.

Mutta mä haluan pois.
Mä haluan olla niin kevyt että mut voisi kuiskata pois.
Joku päivä olenkin.

Tuhkaa joka sirotellaan mereen.
Valkoisena hajoan edessänne ja katoan ikuisuuksiin.
Viimeisen kerran hengitätte minua keuhkoihinne.

Olen pahoillani,
että minun unelmani eivät vastaa teidän unelmianne.
Olen oikeasti pahoillani.
Pidätte mua kylmänä ja tunteettomana.

Se ei ole totta.
Mä tunnen liikaa.

Satutan itseäni,
koska satutan teitä.
Olen paha.

Paha.

Kuollakseen elossa

Osuin oikeaan perjantain suhteen.

Se langennut enkeli olin minä.

En mä tiedä olisinko oikeasti hypännyt sieltä alas,

mutta jouduinpas nyt silti osastolle.

Jouduin sinne viimeksi kun otin yliannostuksen lääkkeitä,

mutta pääsin pois kaksi viikkoa sitten, kun onnistuin valehtelemaan itseni ulos.

Tällä kertaa olin nähtävästi vielä kierompi,

ja oli mulla onneakin matkassa.

Kun mut siirrettiin osastolta toiselle,

jäi osa tiedoista matkan varrelle,

ja kuukauden jakso muuttuikin päivän mittaiseksi.

Good for me.

Tosin, elämä kotona on ihan helvettiä.

Mun itsemurhasuunnitelmat eivät olekaan enää niin salaisia,

ja kotona riidellään jatkuvasti.

Mä haluan kuolla.

Ei tää elämä ole mua varten.

Kun ihmiset sanoo,

että niiden täytyy päästä tuulettumaan tai nollaamaan päätänsä 

(tai miksi ikinä sitä kutsuvatkaan) niin sehän on ihan okei.

Mutta jos se nollaamis-olo muuttuukin päivittäiseksi,

ja pikkuhiljaa se olo piinaa mieltä jokainen minuutti ja sekunti,

niin onko siinä oikeasti enää mitään järkeä?

Mitä järkeä elää?

Siinä päivän kysymys.

Mä vaan haluan kuolla,

tajuaako kukaan?

Langennut enkeli

Näitkö sinäkin sen, näitkö?

Vai kuvittelinko vain.

Pidin silmiäni auki minuutteja,

jotta saisin tulemaan edes yhden kyyneleen.

Hetken jo tunsin pitkään kaivatun kosteuden silmissäni,

mutta se olikin vain kuvitelmaa.

Sinä et nähny sitä.

Puristan tyynyä kasvojani vasten kovempaa,

niin kauan että pyörryttää.

Painan terävät kynteni käsivarteeni,

ja katson kuinka veripisarat suurenevat kädessäni muodostaen pieniä puroja.

Tunnen luissani että huomenna tapahtuu.

Huomenna taivaalla jyrisee ja yksi langennut enkeli takertuu piikkilankoihinsa,

jotka ovat kudottuina hänen verisuonistaan.

Pelottaa.

En halua herätä huomiseen.

Pakko valvoa koko yö.

Aamulla viideltä laitan itseni nätiksi.

Kiharran hiukset, laitan irtoripset ja tummat rajaukset silmiin.

Värjään huuleni verenpunaisiksi.

Huutaisin jos minulla olisi ääntä.

Itkisin jos pystyisin.

Tikittävä pommi

Hän kysyy olenko vain tikittävä pommi.

Ai mikä?

Kyllä sä tiedät.

Aajoo.. en ole.

Mutta olenhan mä.

Olen myös valehtelija.

Mulla on elinaikaa muutama kuukausi.

Sitten on se laskettu aika.

Syntymäpäiväni.

18 vuotta.

Ja tämä blogi on itsemurhakirjeeni.

Kirjoitan tätä kolmen kuukauden ajalta,

ajatuksiani ja tunteitani.

Tarina ihmisen elämästä,

joka tietää kuolevansa.

Tämä blogi on jälki,

jonka aion jättää jälkeeni kun lähden.

Tiikerinlilja.

Lempikukkani.

Haluan tallentaa ajatukseni jonnekkin,

jotta joskus läheiseni voisivat ymmärtää paremmin tekoni.

Jotain kaunista ja turhaa,

pientä tähtipölyä jonka jätän jälkeeni.

Turhia sanoja ja kirjoituksia,

mutta silti niin tärkeitä joillekkin.

Tämä on minun matkani.

Tämän yhden ainoan kerran tiedän oman paikkani.

Mistä tulen ja minne menen.

Kerrankin.

Nyt jo painotan,

rakastan teitä kaikkia ♥

This life ain't worth living

Voiko ihminen vihata itseään?

Saako ihminen tappaa itsensä?

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Voiko pyykinpesuaineelta tuoksuvat ihmiset olla sotkuisia?

Onko mahdollista yhtäaikaa rakastaa ja vihata ihmistä?

Onko itsemurha itsekästä?

Eikö sekin ole itsekästä pitää joku ihminen täällä vain oman kaipuunsa takia?

Voinko aloittaa uuden elämän?

Voisinko vain kuolla?

Voinko lopettaa laihduttamisen?

Voinko lopettaa itseni vahingoittamisen?

Haluanko elää vai kuolla?

*

*

*

Haluan kuolla.

Olen jo päättänyt päivänkin sille.

♥