figure 8

Nyt kun mulla ei ole lupaa,

enkä mä halua enkä pysty tekemään itsemurhaa,

niin mä himoitsen sitä vaan enemmän ja enemmän.

Kaikki olisi niiiin paljon helpompaa jos kuolisin,

elämä olisi niin paljon stressittömämpää.

Mä aion pysyä päätöksessäni,

mutta helvetin vaikeaa se vaan on.

Joka ilta toivon ettei seuraavaa päivää tulisi,

ja jokainen aamu toivon että jäisin auton alle.

Tai löisin pääni maahan,

kaatuisin portaissa,

tukehtuisin purkkaan tai tai ...

Tämä on vaikeaa.

Olin niin varma että kuolen.

Laitoin elämäni jo täysin palasiksi,

ja nyt mun täytyy aloittaa täysin alusta.

Mun täytyy tyytyä vahingoittamaan itseäni henkisesti,

koska fyysisesti se on kiellettyä.

Voiko itsemurhaa tehdä henkisesti?

Kaikista ahdistavinta on,

että mun täytyy tehdä muutoksia.

Konkreettisesti.

Lopettaa viiltely,

lääkkeiden väärinkäyttö,

sekoilu ylipäänsä ja ja..

mites tupakointi?

Kai mä tupakointia saan jatkaa,

jos vaikka sairastuisin keuhkosyöpään ja kuolisin siten?

The end

Kuinka hupaisaa.

Tunnen itseni hiukan luuseriksi ilmoittaessani tämän,

mutta mä aionkin elää.

Mulla ei ole rohkeutta tappaa itseäni.

En halua puhua ainakaan vielä niistä syistä,

jotka ovat minut tähän päätökseen johtaneet,

koska noh....

Se tuntuu kivuliaalta ajatella elämistä.

Mutta se on varma,

että minä aion elää vaikka mikä olisi.

Tämä oli kai lopetus kirjeelleni?

Hiukan nolostuttaa..

Palailen varmaan jossain vaiheessa kertomaan kuulumisista vielä.

Jos haluatte seurata mun elämääni toisessa blogissani,

voitte laittaa mulle s-postinne kommenttiboksiin,

niin en sitten julkaise sitä kommenttia.

Siellä olen eri nimellä,

ja siellä mulla on seuraajiakin enemmän.

Siellä en puhu itsetuhoisuudestani ihan näin avoimesti,

mutta kaikkea muuta mielenvikaista siellä kyllä on.

Tervetuloa :D

Death seems more inviting than life

Miksi mä edes kuvittelin haluavani elää?

Mä haluan kuolla ja se on varma.

Elämä on paskaa vaikka joskus hymyilenkin.

Verivala

En oo taas kirjoitellut,

koska tässä välissä kerkesikin jo olla oikein hyvä hetki.

Mä tosissaan halusinkin taas elää.

Tai ainakin luulin haluavani..

Ehkä mä vaan yritin unohtaa pahan olon,

ja pidin sen piilossa itseltäni.

Mutta eihän tätä kaikkea voi vaan unohtaa yhdessä yössä.

Ei vaan voi.

Nyt mä haluan taas kuolla.

Ihan hirmuisen paljon.

En tiedä tuntuuko se hyvältä vai pahalta?

Jeesus ei tule oletko valmis

Toisinaan kehoni on vain liian suuri ja ontto kuori,

ja sisällä on pelkkää tyhjää.

Mustia ajatuksia ja harmaita tekoja.

Toisinaan taas tulvin itseäni,

enkä meinaa mahtua oman persoonani sisälle.

Minussa on aina liikaa väriä,

liikaa eloa, liikaa painoa, liikaa puhetta,

liika ajatuksia, liikaa tekoja.

Se olo vaan tulee yllättäen.
Se hiipii ja kuiskuttelee korviini ilkeitä sanoja.
Se haukkuu ja alistaa.

Kaikki voisi olla ohi sekunnin murto-osassa.
Olisin voinut olla sen junan tuulilasissa.
Olisin voinut olla sen auton alla.
Olisin voinut viiltää vähän syvemmälle.

Mutta silti jokainen päivä herään uuteen aamuun,
uuteen kuukauteen ja uuteen vuoteen.
Tyydyn maalaamaan ranteisiini yhä uusia ja uusia jälkiä,
kunnes enää eivät riitä edes käsivarret nilkat reidet vatsa kyljet.

Milloin minä lakkaan olemasta?