The world is coming down

Elämä on niiiiin paljon hauskempaa humalassa.

Join maanantaina,

join tänään,

juon huomenna.

Torstaina olen selvä koska muuten rahat loppuvat,

mutta perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina ryyppään taas.

Ja sitten taas seuraavan viikon maanantaina ja tiistaina ja ja.

Mä haluan vetää huomenna sellaiset överit,

että herään torstaiaamuna Rovaniemeltä.

Hahaaaaaa voikun kuolisin.

Tänä yönä taivaaseen?

352 ketipinoria,

230 seronilia.

Kaikki minun.

Ei enää lukkojen takana.

Nyt on näytön paikka...

Kodinrikkoja

Ei helvetti mulla on joku pahasti pielessä.

Ei kukaan tervejärkinen käyttäydy tällä tavalla.

Se on vain jotenkin niin ihanaa kun baariin saat laittaa itsesi upeimmillesi,

nätit meikit ja vaatteet ja korkkarit.

Sitten etsit itsellesi kiva miehen ja leikit hänen kanssaan niin kauan kuin jaksat.

Mutta siinä vaiheessa pitäisi tulla raja vastaan,

kun miehiä on kerääntynyt ympärillesi yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi...

Raja pitäisi tulla vastaan myös siinä vaiheessa,

kun huomaat miestesi iän vaihtelevan 19-30 vuotiaissa.

Pokasit parhaan ystäväsi valmentajan.

Oikeastaan kaksi valmentajaa.

Eikö rajan pitäisi tulla vastaan viimeistään siinä vaiheessa,

kun miehet juottavat sinua kilpaa känniin ostaen kymmeniä shotteja,

ja minä kumoan niitä nopeampaa kuin koskaan?

Eikö rajan pitäisi tulla vastaan silloin,

kun yksi miehistä kertoo olevansa naimisissa ja kahden lapsen isä?

(Mutta huom! Hän oli suurempi syypää kaikkeen, hän oli se joka roikkui minussa..)

Eikö rajan pitäisi tulla vastaan siinä vaiheessa,

kun joku yrittää tunkea kättänsä paikkaan jonne en sitä välttämättä keskellä tanssilattiaa haluaisi?

Eikö rajan pitäisi tulla vastaan silloin,

kun huomaat raahaavasi kahta miestä mukanasi kotiin,

ja pussailet kummankin kanssa yhtäaikaa bussissa.

Määränpää tuntematon, koska kadotit suuntavaistosi.

No, eipä siinä.

Aamukuudelta 10km käveleminen sukkasilteen laskuhumalassa on ihan fine.

Heivasin ne miehet ja päädyin sitten isosikoni kämpille norkkumaan,

kun en muutakaan paikkaa keksinyt.

Otin toki torkut ensin puiston penkillä, yksin.

Ja soittelin läpi kaikki puhelimeni ihmiset,

päivitin facebookkia jatkuvalla syötöllä ja lähettelin ihmisille kuvia itsestäni.

Aamulla kaulasi ja rintakehäsi näyttää siltä kuin joku olisi yrittänyt kuristaa sinua,

mutta ehei, joku teki jotain paljon mukavampaa.

Parhaan ystäväni vihaiset huudot.

Rikkinäiset sukkahousut ja miljoona haavaa kaatuilumisesta.

Ja heräät aamulla nauraen?!

Miettien, että olipas sinulla eilen hauskaa??

Häpeäisit. Helvetin huora.

Saanko luvan laittaa sekoiluani hiukan mielenterveyteni piikkiin?

Ehkä sen takia olen niin mahdoton,

kun haluan kokeilla rajojani ja elää viimeistä päivää ja ja..

Ehkä sen takia miesten huomio baarissa tuntuu erityisen hyvältä,

kun olen niin epävarma itsestäni selvinpäin?

Ehkä ehkä..

Tai sitten olet vain ihan helvetin tyhmä.

Maan päällä niinkuin taivaassa

Jaksoit yrittää hienosti jopa puoli päivää.

Autoit ystävääsi, autoit itseäsi.

Tyhjä olo tulee klo 16.38.

Jaksoitkin vain neljä tuntia ja neljäkymmentäkaksi minuuttia.

Älä panikoi.

Tuijota sadetta, se rauhoittaa.

Paha olo on ohimenevää.

Odota rauhassa.

Se joka käskee satuttamaan itseäsi,

on vain typerä ääni päässäsi.

Typerä ääni.

Miksi lensit tuulten mukaan

Eilen baarissa yksi mies yritti saada minusta yöseuraa itselleen.

Olin juonut hyvin hyvin paljon,

ja hetken jopa ajattelin että miksen lähtisi hänen matkaansa.

Hän oli hyvännäköinen, eikä hänen iskurepliikkinsä olleet yhtä imeliä kuin muiden.

Juttu kaatui vain yhteen asiaan..

"Mitä sä haluat elämältä?"

Mietin pitkään mitä vastaan,

mutta en kertakaikkiaan saanut sanaa suustani.

Minulla ei ole ensimmäistäkään ajatusta,

mitä muka haluaisin elämältä.

Enhän minä halua elää.

"En yhtään mitään"

Ahdistus.

Mitä minä teen baarissa?

Miksi esitän olevani normaali, kun en ole.

Miksi juon, kun huomenna kaikki on taas kuitenkin samaa harmaata?

Lähdin sanaakaan sanomatta hänen luotaan pois.

Miksi olen yhä olemassa?

Samaa kysymystä mietin joka päivä.

Musta tuntuu että oon menettämässä mun järkeni.

Ihan kirjaimellisesti.

Mitä tää on?

Oon viimepäivinä nähnyt asioita ja unia,

joita mun ei kuuluisi nähdä.

Oon kuullut ääniä.

En tiedä kuvittelenko sen vain,

mutta ihan kun joku kuiskisi mulle asioita.

Tuntuu kuin joku seuraisi mua koko ajan.

Mä teen asioita joita en tajua tekeväni sillä hetkellä,

ja vähän ajan päästä huomaan tehneeni jotakin mitä en halunnut tehdä.

Saatan maata paikoillani tunnin silmät auki,

ja herätä kuin sähköiskusta ja päästää ääniä suustani samalla.

Mä sillä tavalla säpsähdän.

Jos muistelen viime päiviä,

mitä oon syönyt, juonut tai tehnyt,

en muista yhtään mitään.

Mä vaan tärisen paikallani ja sydän hakkaa kovaa.

Mun kirjoitukset eivät ole normaaleja.

En puhu normaalisti.

Luen mun facebook viestejäni,

enkä muista kirjoittaneeni yhtäkään niistä.

Mä oon oikeasti peloissani.

En tiedä minne muualle tästä kirjoittaisin kuin tänne.

En hypännyt, en.