Toisinaan kehoni on vain liian suuri ja ontto kuori,
ja sisällä on pelkkää tyhjää.
Mustia ajatuksia ja harmaita tekoja.
Toisinaan taas tulvin itseäni,
enkä meinaa mahtua oman persoonani sisälle.
Minussa on aina liikaa väriä,
liikaa eloa, liikaa painoa, liikaa puhetta,
liika ajatuksia, liikaa tekoja.
Se olo vaan tulee yllättäen.
Se hiipii ja kuiskuttelee korviini ilkeitä sanoja.
Se haukkuu ja alistaa.
Kaikki voisi olla ohi sekunnin murto-osassa.
Olisin voinut olla sen junan tuulilasissa.
Olisin voinut olla sen auton alla.
Olisin voinut viiltää vähän syvemmälle.
Mutta silti jokainen päivä herään uuteen aamuun,
uuteen kuukauteen ja uuteen vuoteen.
Tyydyn maalaamaan ranteisiini yhä uusia ja uusia jälkiä,
kunnes enää eivät riitä edes käsivarret nilkat reidet vatsa kyljet.
Milloin minä lakkaan olemasta?
Kysymyksesi on viheliäinen ja kutkuttava, mitä tulee päivittäin mietittyä. Tosin tarkkaa vastausta ei tunnu saavan.
VastaaPoista